tiistai 23. maaliskuuta 2010

Remonttiprojekti, osa 1

Se on nyt sitten meidän, 68,5 neliön kolmio Itä-Pasilasta. Tai no, asunto on tällä hetkellä pankin ja 25 vuoden kuluttua meidän. Kiitoksia muuten vain ylimalkaan jokaiselle tämän lukijalle, olet takaajamme. Ainakin jos olet Suomen kansalainen, koska asuntoproggis on valtion takaama. On tuo isoveli ihan mukavakin joskus.

En nyt viitsi alkaa käymään läpi kaikkea hankaluutta, joka edelsi asunnon ostoa. Asuntojen katsominen oli hauskaa. Välittäjätkin olivat ihan mukavia. Pankkien kilpailuttaminen tuntui suojuoksulta. Pankin vaihtoprojekti on edelleen kesken hajanaisten tekijöiden vuoksi, mutta siinä sotkussa aletaan onneksi olemaan voiton puolella. Hämmentävän moneen paikkaan sitä joutuukin tilinumeronsa muutoksen ilmoittamaan. Osoitteen muutosta en uskalla vielä edes ajatella.

Kaupanteon jälkeen ensimmäisenä piti tietysti rynnätä ottamaan mittoja, suunnittelemaan ja muuten vain ihastelemaan uutta kämppää. Ensimmäisenä muutostyönä päästiin avaamaan tuuletuskanavia ikkunoiden yläpuolella edellisen asukkaan jäljiltä. Ihan noin vinkkinä, että jos haluat tilkitä ilmastointikanavat, älä tee sitä sullomalla kanavia täyteen pumpulia. Sitä on jälkeenpäin tolkuttoman hankalaa kaivaa pois. Onneksi tuuletuskanavien suodattimet sentään löytyi siivouskaapista ilman sen suurempia ongelmia.

Sitten itse projektiin. Tarkoituksena on siis tehdä seuraavat muutokset suunnilleen allaolevassa järjestyksessä:
- Purkaa keittiön ja olohuoneen välinen seinä sekä toisen makuuhuoneen ja olohuoneen välinen seinä, jolloin keittiöstä saadaan mukava avokeittiö ja kolmio muuttuu kaksioksi.
- Purkaa vanhat keittiökaapistot.
- Purkaa eteisen kamalat kaapit.
- Irroittaa jalkalistat.
- Poistaa kylpyamme.
- Kuskata kaikki yllä oleva purkutavara kaatopaikalle.
- Siirtää sähköpistokkeita ja pari katkaisijaa sekä telkkarin pistoke. Nämä sijaitsevat purettavan seinän sisässä. Tämä tulee varmaan olemaan hankalin vaihe ja vaatii jonkun vähän osaavamman tekijän.
- Pestä seinät ja lattiat.
- Maalata katot.
- Maalata seinät.
- Asentaa uusi laminaattilattia vanhan maton päälle.
- Uusia keittiön kaapistot ja samalla vähän muutella keittiökoneiden sekä hormin paikkaa ja asentaa huoneilmaan poistava liesituuletin.
- Uusia suihkunurkka.
- Hankkia liuta uusia kaappeja eteiseen ja makkariin sekä kirjahylly ja tietokonepöytä.

Pitkä lista, mutta eiköhän se siitä lähde käyntiin. Lopputuloksesta tulee kiva, sen voin taata. Nyt pitää vielä tehdä sähkösopimus ja varata keittiöfirmasta aika "suunnitteluun". Suunnittelu on itse asiassa jo lähes tehty, mutta voipi olla parempi, että joku asiantuntija vielä vilkaisee mitat ja hyväksyy ne. Ja sitten pitäsi vielä korjata veroilmoitusta. Sinnekin pitää ilmoittaa se pahuksen tilinumero.

tiistai 16. helmikuuta 2010

Mass Effect: Hollywoodin kieroutunut tasa-arvo

Pelasin tuossa lävitse Mass Effect ykkösen. Kelpo peli, pakko myöntää. Yleensä en pahemmin räiskintäpeleistä perusta, mutta tämä kyllä koukutti ihan tosissaan. Hyvä scifi-tarina ja hienot henkilöhahmot sekä pilkuntarkasti taustoitettu galaksi olivat suorastaan nautinnollisia. Vähän olisi toivonut kyllä vaihtelua iänikuiseen räiskintään, mutta kyllähän tuo meni.

Se paljonkohuttu seksikohtaus oli tällaiselle kaikennähneelle ja -lukeneelle fanitytölle aika leimi. Itseasiassa tämänkertainen pöydälle nostettava kissa käsittelisikin nimenomaan kyseistä kohtausta ja hollywoodin kieroutunutta moraalia siihen liittyen. Mass Effectissähän on siis mahdollista pelata joko miehenä tai naisena oman mielihalun mukaan. Yleensä valitsisin miehen (mielellään komean sellaisen), mutta tällä kertaa väänsin naisen netin ja kaverin suosituksesta, koska naishahmolla on kuulemman parempi ääninäyttelijä. Ja onneksi tein niin.

Pelin romanttinen puoli koostuu ihmismiehestä, ihmisnaisesta ja sukupuolettomasta alienista. Miehen voi iskeä naisena, naisen miehenä ja sukupuolettoman kumpana vain. Periaatteessa mitään ongelmaa ei siis pitäisi olla, vai? Saadaan mainiota kolmiodraamaa ja ollaan mukamas moderneja sallimalla lajien välinen rakkaus?

Ei, ei, ei, sanoisi Ämpäripää. Tällä "sukupuolettomalla" alienilla on naisen ääni, naisen kasvonpiirteet ja tissit, ja englanniksi hahmoon viitataan kolmannessa persoonassa sanalla she. Jos siis pelaa miehellä, on mahdollisuus hankkia tavistylsä heteroromanssi joko rumaan, pallinaamaiseen ja yrmeään ihmisnaiseen tai ihan mukiinmenevään aliennaiseen. Naisena taas romanssivaihtoehdot kattaa komea, lihaksikas, lämmin ja mukava luutnantti-mies ja jo aiemmin mainittu mukiinmenevä aliennainen. Ette ikinä arvaa, kumpi tuli valittua.

Mistä ihmeen kommervenkistä johtuu tämä nykyinen kieroutunut amerikkalaislogiikka, että lesboseksi ja naisten väliset suudelmat ovat ihan ok, mutta homopusut pysykööt edelleen kaapissa? Onko kyse miesten logiikasta vai mistä ihmeestä? Ihan vaan tiedoksi, että ainakin tämä heteronainen katselisi paljon mieluummin kahden komean, paidattoman miehen välistä romanttista kanssakäymistä kuin kahden tissihirviön nuoleskelua.

Kuulin jostain joskus itseasiassa syynkin tähän: nuoret miehet ovat kuulemma rahakkain kohdeyleisö viihdeteollisuudelle. Olisi kiva tietää, kumpi on muna ja kumpi kana. Ettei vain viihdekoneisto pitäisi itse yllä tätä mielikuvaa ja samalla patriarkkaalista länsimaista maailmanjärjestystä? Ainakin tietokonepeliteollisuudessa on tänä päivänä kilpailu niin kovaa, ettei meitä heterohkoja naisia tai epäheterosti suuntautuneita miehiä sovi unohtaa. Mikä ihmeen vaikeus nyt esimerkiksi juuri tuohon Mass Effectiin olisi ollut ohjelmoida kaikki romanssivaihtoehdot kaikille? Kolmiodraaman sijaan olisi voitu saada neliödraama ja me fanitytöt olisimme saaneet komean luutnantin pelihahmosta huolimatta.

maanantai 8. helmikuuta 2010

Rescuet

Joo, tiedän kyllä, että tämä aihe on erittäin lähellä edellistä, mutta tänään oli taas asiakkaana pari niin tyypillistä tapausta, että päätin tarttua näppäimistöön tästäkin aiheesta. Vuodatusta pukka tähän malliin:

Hyvät ihmiset! Jos harkitsette rescue-koiran ottamista, miettikää kahdesti. Ja sen jälkeen vielä kolmannenkin kerran. Toistakaa tarvittaessa. Älkää menkö tilaamaan itsellenne koiraa Virosta, Espanjasta, Venäjältä tai mistään muualtakaan missään rakkauden ja maailmanpelastuksen puuskassa. Lukekaa sitä ennen edes tämä.

Fakta 1: pelastetussa koirassa on lähestulkoon aina jotain vikaa. Jos minä ajattelen rescue-koiraa, ensimmäisenä tulee mieleen hampaat. Kyllä, hampaat. En nyt siis tarkoita, että koirat olisivat erityisen puruherkkiä. Päinvastoin. Näillä reppanoilla on yleensä niin mätä suu, että sillä ei erityisemmin pureskella. Koirat kun lienevät syöneet kaduilta lähinnä pullaa eivätkä ole puruluista kuulleetkaa.

Toisena tulee mieleen tulehtunut sterilointi- tai kastraatiohaava. Olen nähnyt näitä aivan liian monta. Kolmantena tulee mieleen leishmania. Jos et tiedä, mikä leishmania on, älä hanki rescue-koiraa. (Niin, siis kyse on loisesta, joka elää koiran ihonalaiskudoksessa, verenkierrossa ja silloin tällöin myös valinnanvaraisessa sisäelimessä. Se aiheuttaa lähes kaikenlaisia oireita kutinasta maksavikaan ja on lähestulkoon mahdoton hoitaa. Tauti voi tarttua ihmiseen.)

Fakta 2: Paperi on vain paperi, ei mitään muuta. Suomalaisissa on vahva luottamus asiakirjoihin ja Suomessa niihin lähes poikkeuksetta voikin luottaa. Valitettavasti suhtautuminen asiakirjoihin ei ole rescue-koirien lähtömaissa läheskään yhtä harras. Jos koiran mukana tulee printti, jossa todetaan "näytteen olevan leismanianegatiivinen" ilman mikrosirunumeroa tai edes koiran nimeä, se on aivan yhtä tyhjän kanssa. Myöskään virallisen näköisen leiman hankkiminen ei ole temppu eikä mikään ja rokotetarroja saa paljon halvemmalla kuin niitä itse rokotteita...

Fakta 3: Rescue-koira on pahimmillaan sika säkissä. Ostaisitko auton, josta olet nähnyt vain epämääräisen kuvan ja joku on netissä kuvaillut, millainen se on? Entäs koiran, jota et ole koskaan tavannut? Vaikka joku kuinka vakuuttaisi netissä koiran olevan terve, kiltti ja lapsiystävällinen, totuus voi valitettavasti olla jotain ihan muuta. Toisen ihmisen arvio on aina toisen ihmisen arvio. Jos koiran haluaa niin kovin pelastaa, niin voisi sitä edes käydä ensin katsomassa. Usko minua, lentomatka ei ole suurin kustannus, johon tulet koiran kanssa törmäämään.

Fakta 4: Rescue-koiran hankkijan täytyy käydä ylläolevien lisäksi läpi ihan samat asiat kuin tavallisenkin koiran kanssa. Koira saattaa sairastaa ja eläinlääkäri on kallis. Siis ihan tosissaan kallis, tämä ei ole mikään turha klisee. Mukaan kannattaa varata ennemmin satasia kuin kymppejä. Koira saattaa kehittää (tai on jo kehittänyt) huonoja tapoja ja niistä pois opettelu vaatii sitoutumista ja paneutumista. Koira sottaa, repii, kaluaa, kuraa, syö ja kieriskelee mielellään muiden eläinten ulosteissa, pissaa, kakkaa, oksentaa, syö kaiken sohvaa pienemmän jne. Rescue-koirat eivät ole tässä mikään poikkeus. Mieleen muistuu elävästi eräs pelastetun koiran omistaja, joka taas yhden vastaanotolla käynnin jälkeen katsoi koiraansa ja sanoi väsyneesti: "Et sinä yhtään näin kallis ollu, kun me sut hankittiin." Niinpä...

Fakta 5: Suomessa lopetataan jos nyt ei päivittäin niin ainakin viikottain terveitä, rokotettuja, hyvinpidettyjä ja hyvinkasvatettuja koiria siksi, että niille ei ahkerasta etsimisestä huolimatta löydy uutta kotia. Yleensä vika ei todellakaan ole koirassa. Jos koira ei esimerkiksi tule toimeen perheen uuden vauvan kanssa, se voisi ihan hyvin pärjätä lapsettomassa perheessä tai paikassa, jossa lapset ovat jo isompia. Allergiat ja avioerot eivät myöskään ole koiran syytä. Jos siis yhä edelleen kaiken ylläolevan luettuasi harkitset rescue-koiraa, käy ensin täällä, täällä tai täällä tai mikäli olet muualta kuin Helsingin seudulta eikä tämän sivun linkeistä löydy tarpeeksi läheistä paikkaa, käytä googlea lisäapuna. Suosittelen lämmöllä. Suomalainen turre on sentään suomalainen turre. Jos ne katukoirat säälittävät aina vain, niin paras tapa auttaa on lahjoittaa rahaa paikallisille eläinsuojelujärjestöille. Sikäläiset järjestöt järjestävät mm. valistuskampanjoita, joiden tarkoitus on ehkäistä koirien päätymistä kadulle. Miksi pelastaa vain yksi kun voi auttaa kymmeniä?

maanantai 1. helmikuuta 2010

Pimeät koirat

Löysin netistä aika hyvän artikkelin pimeiden koirien tuonnista maahan. Tässä on linkki kyseiseen artikkeliin pdf-muodossa. Kyseessä on Suomen Eläinlääkärilehden artikkeli ja se on kirjoitettu varmaankin Suomen Eläinlääkäriliiton kannanottoa selventämään.

Koska allekirjoittanutta eivät oikeastaan ihmiset kiinnosta (kuolkoot vesikauhuun jos haluavat), aionkin seuraavassa pohdiskella "pelastamisen" hyötyjä ja haittoja koiran näkövinkkelistä. Sillä koiran lähtökohdistahan pimeää maahantuontia yrittävätkin lähtevät tai ainakin luulevat lähtevänsä.

Kuvitellaanpa tyypillinen pelastusoperaation kohde: pieni, varmaankin alle puolivuotias sekarotuinen katukoiranpentu jossakin lämpimässä maassa. Koira on todennäköisesti syntynyt jonnekin roskapönttöjen taakse ja oma emo on huolehtinut siitä ja imettänyt sitä susimaisesti piilossa, kunnes penskan silmät ovat auenneet. Sen jälkeen emo on jalkautunut pentuineen kadulle johonkin kohtalaisen turvalliseen paikkaan, kenties läheisen turistiravintolan lähelle, josta emokoiran on helppo saada ravintoa ja tuttu koirajengi on tukena ja turvana.

Tässä vaiheessä jokunen pennun sisar on varmaankin jo kuollut parvoon, penikkatautiin, onnettomuuteen tai johonkin vastaavaan. Tämä pentu on selvinnyt emältään saamien vasta-aineiden turvin. Sillä on kirppuja, korvatulehdus ja suolisto kuhisee matoja, mutta muuten se on kohtuullisen hyvässä kunnossa. Kadulla eläessään pentu oppii koirien kielen ja huomaa, että sen oma koiraporukka suhtautuu vieraisiin koiriin vihamielisesti. Välillä puhkeaa jopa tappeluita, vaikka tilanteesta usein selvitäänkin pelkällä uhittelulla. Pentu oppii, mitä tarkoittaa reviiri.

Pentu tajuaa nopeasti, että ihmisiin tulee suhtautua varauksella. Useimmat ihmiset antavat koiran olla rauhassa ja jotkut tarjoavat ruokaa. Sitten on niitä ihmisiä, jotka potkivat ja heittelevät kivillä. Pentu oppii myös varomaan autoja ja alkaa pelätä polkupyöriä, koska on kerran melkein jäänyt sellaisen alle. Polkupyörän äänen kuullessaan se ottaa hyvissä ajoin jalat alleen. Pentu aristelee myös suljettuja tiloja varsinkin yksin ollessaan, sillä niistä ei välttämättä pääse pois, jos vastaan tulee jotakin pelottavaa.

Kaiken kaikkiaan elämä ei ole hullumpaa. Pennulla on oma lauma, roskiksessa riittää syötävää ja turistiravintolan pitäjä suhtautuu koiriin ystävällisesti, turistit kun tykkäävät söpöistä turrikoista ja pitäväthän ne rottakantaakin kurissa syömällä jätteet pois kaduilta.

Sitten eräänä päivänä pari suomalaista turistia huomaa pömppövatsaisen, kirppuisen, korvaansa jatkuvasti raapivan takkukasan ja sitä käy niin hirveän sääliksi. Kyllähän tuon rekkuparan olisi paljon parempi meillä kotona. Pentu survotaan isännän matkalaukkuun. Pentu on kauhuissaan. Se on suljetussa tilassa pimeässä ilman vettä ja ruokaa melkein 8 tuntia. Välillä on hirveän kuuma, välillä jäätävän kylmä. Laukku tärisee ja ympäriltä kuuluu ihmeellistä möykkää.

Viimein laukku avataan. Pentu tajuaa välittömästi olevansa satimessa. Se on yksin pienessä huoneessa ja ympärillä on pelkkiä ihmisiä. Pentu menee paniikkiin ja alkaa juosta ympäri huoneistoa huutaen. Missä ovat emo, siskot, veljet ja muu lauma? Mistä pääsee ulos? Ihmiset yrittävät ottaa pentua kiinni, mutta se vain lisää ahdistusta. Pentu yrittää kaikkia osaamiaan keinoja. Se heittäytyy selälleen ja yrittää alistua. Jospa ihmiset jättäisivät rauhaan. Ei toivoakaan. Pentua pidetään sylissä ja silitellään väkisin. Lopulta joku tajuaa antaa rättiväsyneelle, nälkäiselle ja janoiselle pennulle vettä ja ruokaa. Pentu juo, syö ja kellistyy sitten parvekkeen oven eteen syvennykseen, koska se tuntuu kaikkein turvallisimmalta paikalta.

Seuraavat viikot ovat pennulle todella stressaavia ja vaikeita. Se on aivan yksin ilman lauman turvaa pienessä, suljetussa tilassa ihmisten kanssa. Ihmiset vaikuttavat ystävällisiltä, mutta ilman tilaa paeta ja lauman turvaa pentu tuntee jatkuvasti olonsa uhatuksi. Sitä on yritetty viedä ulos, mutta valjaat saavat pennun aivan pois tolaltaan. Nehän tarkoittavat, että se on satimessa, kahlittu.

Vihoviimeinen niitti oli se, kun pentu yritettiin viedä ulos pihan pyörätelineiden ohi. Normaalisti pentu olisi luikahtanut nopeasti pyörätelineen ohi läheisen puskan alle ja sieltä talon taakse ja näin vaara olisi vältetty. Mutta kahlittuna narun päässä pentu tuntee, ettei se pääse pyöriä karkuun tarpeeksi nopeasti. Narun toisessa päässä oleva ihminen pysähtyi vieläpä juuri pyörätelineen viereen ja veti pentua väkisin kohti sen elämän suurinta mörköä. Pentu rimpuili, vikisi ja huusi. Lopulta ihminen yritti nostaa pennun syliinsä, mikä pakotti kauhistuneen pennun äärimmäiseen tekoon: se puri ihmistä. Sen jälkeen sitä ei ole yritetty viedä ulos.

Pentu siis elää pienessä huoneistossa peläten päivät pitkät. Ihmiset ovat syöttäneet sille matokuuri ja yrittäneet häätää kirput parhaansa mukaan. Korvaakin on puhdisteltu ja pentu on vahvistunut hyvällä ruualla. Tästä huolimatta sen turkki on takkuinen ja hilseilee. Stressin vuoksi pennun elimistö on jatkuvasti äärirajoilla ja emolta saadut vasta-aineetkin alkavat vähitellen hiipua.

Eräänä aamuna pennun vatsaa alkaa vääntää. Ruoka ei tahdo oikein maistua, pentua oksettaa ja vatsa on löysällä. Ihmiset tunkevat suuhun pillereitä ja ne helpottavatkin oloa vähän, mutta oksetus ei lopu siltikään. Pentua väsyttää ja paleltaa. Se haluaisi vain nukkua. Sillä on kova jano, mutta vesikään ei oikein ota maistuakseen.

Lopulta ihmiset tunkevat koiran pieneen koppaan ja vievät autolla uuteen, outoon paikkaan. Siellä on valkopukuinen nainen, joka puristelee pentua joka paikasta. Nainen on pelottava ja erityisesti vatsan puristelu sattuu, mutta pentu on niin heikko, ettei se jaksa panna vastaan. Valkopukuinen näyttää ensin huolestuneelta, sitten vihaiselta. Hän puhuu pennun vangitsijoille äreällä äänellä. Valkotakkinen katoaa. Pennun vangitsijatkin ovat vihaisia ja osa itkee. Valkotakkinen palaa mukanaan siniseen pukuun pukeutunut mies ja toinen valkotakkinen. Sinisiin pukeutunut istuttaa pennun vangitsijat penkille ja alkaa puhua vakavalla, määräävällä äänellä. Valkotakkinen nainen tulee pennun luo ja pistää siihen piikin. Pentua alkaa äkkiä väsyttää kamalasti. Se ei haluaisi nukkua näin pelottavassa paikassa, mutta uni vetää sitä yhä alemmas, alemmas, alemmas. Lopulta pentu antaa periksi ja nukahtaa ikiuneen.

Tämä tarina oli kuvitteellinen. Se voisi kuitenkin olla aivan tosi. Älä salakuljeta koiraa Suomeen. Lopputulos ei ole kenestäkään mukava. Eläinten ystävä ei anna yhdenkään koiran kokea sellaista rääkkiä.

tiistai 26. tammikuuta 2010

Syrjintää, syrjintää

Tämän aamuinen Helsingin sanomat kirjoitti tyttöjen syrjinnästä liikuntapaikkojen hallivuorojaossa. Artikkeli sivusi myös toista asiaa, joka sai allekirjoittaneessa aikaan sen verran voimakkaan ahaa-elämyksen, että meinasin saada kahvit väärään kurkkuun. Jutun yhdessä sivulauseessa mainittiin, että kaupunki ei tue monia tyttöjen suosimia harrastuksia lainkaan. Esimerkkeinä mainittiin tanssi ja ratsastus. Ja oikeassapa olivat! Ratsastaminen on täysin omakustanteinen harrastus, vieläpä mahdottoman kallis sellainen.

Ratsastaminen kasvatti suosiotaan erityisesti tuolloin 2000-luvun alun nousukaudella. Nyt täytyy myöntää, että puhun vain henkilökohtaisesta kokemuksesta, mutta rohkenen silti väittää seuraavaa: ratsastus ei kasvattanut suosiotaan siksi, että ihmiset tarvitsivat taas uuden kohteen törsätä. Ratsastaminen kasvatti suosiotaan siksi, että hevoshullujen vanhemmilla oli viimeinkin varaa tehdä lapsiensa unelmaharrastuksesta totta.

Ratsastamisen ja hevosten kanssa touhuamisen hyödyt on moneen kertaan todistettu. Ratsastaminen kehittää tasapainoa, kohottaa kuntoa ja pitää yllä hyvää ryhtiä. Vielä tärkeämpi asia mielestäni on kuitenkin hevosten merkitys sosiaalisina opettajina. Hevoset ovat isoja, lämpimiä eläimiä, jotka normaalissa olotilassaan huokuvat rauhallisuutta. Ne ovat myös hyvin sosiaalisia ja (oikein pidettyinä ja kasvatettuina) suhtautuvat kaikkiin ihmisiin ensisijaisesti ystävällisesti. Tässä asiassa ihmisten sietäisi ottaa oppia hevosilta. Hevosten kyky aistia tunteita on aivan uskomaton. Hevoset tuskin ymmärtävät ihmisten tunteiden syytä, mutta yleensä riittää jo se, että joku huomaa esimerkiksi surun tai jännityksen. Aito osaa ottaminen on nykymaailmassa todella aliarvostettua.

Ratsastaminen on yhteistyötä ihmisen ja hevosen välillä, jossa ihminen pyytää ja hevonen tekee. Lähes jokaisessa työpaikkailmoituksessa toitotetaan hyviä yhteistyötaitoja. No, tässä olisi aito mahdollisuus oppia niitä! Ja vieläpä keskimääräistä parempi, sillä jos hevosen kanssa yhteistyö ei suju, ongelma on 99 prosenttisesti satulan yläpuolella. Lonkalta heittäisin, että ihmisten kanssa omanapaprosentti on jossain 60 kieppeillä tilanteesta riippuen.

Ylläolevat pointit riittäisivät mielestäni jo sellaisenaan ratsastuksen rahallisen tukemisen aloittamiseen. Tärkein asia on kuitenkin vielä listaamatta: se, että ratsastaminen on erityisen tärkeää aivan tavallisille tytöille, erityisesti ujoille ja hiljaisille sellaisille. Hevoset ovat helppoja lähestyä ja erityisen tärkeitä sellaisille ujoille ja yksinäisille, jollainen itse olin lapsena. Hevostelu on monille esimurrosikäisille helpoin tapa ottaa etäisyyttä vanhempiin ja löytää samanmielisiä kavereita. Miksei olisi, sillä hevosethan ovat se pääasia. Tuskin kukaan menee tallille ihmiskavereita saamaan. Hevosia sinne mennään katsomaan ja hoitamaan. Talliyhteisön ihmiset tulevat ikään kuin bonuksena ja parhaimmillaan koulukiusattu, sulkeutunut teini huomaakin äkkiä saaneensa joukon kavereita itseään puolustamaan. Jos ihmiset eivät vieläkään nappaa, niin itselleen voi saada ainakin hoitohevosen, jolle voi kaikessa rauhassa avautua kaikesta mahdollisesta teinielämään kuuluvasta angstista.

Mutta ei. Helsingin kaupunki haluaa panostaa vain tulevaan lätkän mm-kultaan ja tukee sen vuoksi vain parhaita nuoria jääkiekkoilijoita. Ja sitten ihmetellään, miksi nuoriso voi niin huonosti. Liian usein harrastuksista tehdään liian menestyspainotteisia ja tekemisen riemu katoaa siinä sivussa täysin. Ehkä juuri tästä syystä ratsastaminen ei ole kovin hip kaupunginvaltuustossa. Unohtakaa jo se mm-kulta ja antakaa tavallisten ihmisten harrastaa tavallisesti! Kaupungin kustantamat maneesit kaikille ratsastuskouluille! Pehmeät arvot kunniaan! Samettiturvan pehmeät!

sunnuntai 24. tammikuuta 2010

Outo otus: kolossikalmari


Yksi lapsuuteni lempikammotuksista oli Jules Vernen Sukellusveneellä maapallon ympäri -kirjassa esiintyvä jättiläismustekala. Kirja oli muuten yksi suosikeistani, vaikka muuten en Vernestä pahemmin perustanutkaan. Ilmeisesti Verne inspiroitui merimiestarustojen Krakenista, valtavasta mustekalasta tai kalmarista, jonka uskottiin kykenevän vetämään kokonaisia laivoja mukanaan syvyyksiin.

Kuinka ollakaan, totuus on taas vaihteeksi taruja ihmeellisempi: pienen laivan kokoisia mustekaloja on oikeasti olemassa! Lajin nimi on kolossikalmari (Mesonychoteuthis hamiltoni). Kolossikalmareista on raportoituja havaintoja niin vähän, että eläimen suurimmasta mahdollisesta koosta on olemassa vain arvoita, mutta tämä valistunut arvio on hulppeat 12-14 metriä. Suurin dokumentoitu yksilö napattiin Uuden Seelannin rannikolta 2007. Se painoi 495 kiloa ja oli 10 metriä pitkä.

Luotettavia havaintoja kolossikalmareista on parisenkymmentä, joten arvio saattaa heittää ties kuinka paljon. Tuo yllämainittu yksilö dissektoitiin meribiologien toimesta ja tutkijat havaitsivat tuolloin, että otuksen suu oli huomattavasti pienempi kuin aiemmin valaiden mahasta löydetyt jäänteet. On siis hyvinkin mahdollista, että suurimmat kalmarit ovat huomattavasti arvioitua isompia!

Kolossikalmari muistuttaa Vernen petoa muutenkin. Kalmarin lonkeroissa on imukuppien lisäksi koukkuja, joita se mitä ilmeisimmin käyttää saaliin keihästämiseen. Kolossikalmarilla on myös tunnetun eläinkunnan suurimmat silmät. Ainakin allekirjoittaneen mielestä juuri valtavat silmät tekevät mustekaloista niin pelottavan näköisiä.

Kolossikalmareita elää maailman merissä ilmeisesti hyvin yleisesti, sillä kalmareita ja niiden jäänteitä on löydetty sieltä täältä Antarktikselta Etelä-Amerikkaan, Etelä-Afrikkaan ja Uuteen Seelantiin asti. On myös esitetty, että Karibian merihirviö Lusca olisi kolossikalmari. Lusca elää tarinan mukaan Bahamalla meriluolissa. Tosin kyseessä on tarinan mukaan mustekala eikä kalmari. Toisaalta Luscan olemassaoloa ei ole kyetty todistamaan, joten kyseessä voi hyvinkin olla ihan aito myytti. Tai sitten merissä uiskentelee myös ihan oikea jättiläismustekala, jota ei vain ole vielä löydetty...

lauantai 23. tammikuuta 2010

Läskikapina

Näin tammikuussa laihduttaminen on joulumässäilyn jäljiltä sangen mediaseksikäs aihe, ainakin naistenlehtien kansista päätellen. Haluaisinkin käyttää tilaisuutta hyväksi ja pyytää kaikkia, jotka tämän sattuvat lukemaan, vilkaisemaan lemmikkiään kriittisesti. Miltäs näyttää? Onko Musti tai Mirri mahdollisesti myös kasvattanut mahanympärystää jouluna?

Näin kävi ainakin meillä. Yhtenä aamuna katselin kupilla mässyttävää kissaamme takaapäin ja tajusin, että katti näyttää aivan kumartuneelta muumipeikolta: pyöreältä, pehmeältä pallolta. Kylkiluiden ahkeran kopeloimisen ja verisiin tunnelmiin (siis minun, ei kissan osalta) päättyneen punnitusyrityksen jälkeen oli pakko myöntää totuus: kissa oli auttamatta ylipainoinen. Katti on ollut dieetillä nyt kolmisen viikkoa ja tulokset alkavat onneksi hissuksiin näkyä: kylkiluut tuntuvat jo läskin alta.

Lemmikkien ylipaino on ihan yhtä suuri ongelma kuin ihmisten ylipaino. Ylipaino altistaa eläimet mm. nivelrikolle ja sokeritaudille, aivan kuten ihmisetkin. Ja katsokaapas seuraavan kerran tarkkaan, kun näette reilusti ylipainoisen koiran lyllertävän vaivalloisesti hihnassa omistajansa perässä ja miettikää, miltä siitä tuntuu. Ei varmasti kovin mukavalta.

Jostain syystä omistajat tuntuvat olevan sokeita erityisesti kissojen ylipainolle. Olen nähnyt aivan liian usein kissoja jotka ovat niin lihavia, että eivät edes yletä pesemään itseään kaikkialta. Ja aivan liian usein kuulen näiden omistajien suusta lauseen: "mutta eihän se edes syö paljon." No aivan varmasti syö! Vai läskikeijuko se käy yön pimeinä tunteina taikomassa kaiken sen rasvan kissaan?

Haluaisinkin täten julistaa lemmikkien läskikapinan. Omistajat! Tuntekaa vastuunne, ottakaa itseänne niskasta kiinni ja pistäkää kissanne ja koiranne dieetille! Jättäkää herkut pois, vaihtakaa laihdutusruokaa ja seuraavan kerran kun haluatte hemmotella lemmikkiänne, ostakaa sille uusi lelu herkkumakkaran asemasta. Lemmikki arvostaa sitä varmasti yhtä paljon tai enemmänkin.

First!

Hyvä, pakollinen ensimmäinen blogiteksti, jota kukaan ei koskaan lue...

Blogin aluksi haluaisin esitellä itseni ja blogini. Olen Linnea Lumme, eläinten ystävä. Tai ainakin yritän parhaani. Työskentelen päivittäin eläinten hyvinvoinnin parissa, joten toivoakseni tiedän mistä puhun. Mielipiteeni ovat tietenkin omiani...

Bloggaamisen päätin aloittaa, koska mielestäni eläinten asiat ovat pielessä. Ne ovat pielessä Suomessa, ne ovat pielessä Euroopassa ja ne ovat pielessä maailmalla. Koska oma piha pitää siivota ennen naapurin pihan haukkumista, blogi tulee pääasiassa koskemaan Suomalaisten eläinten hyvinvointia ja elämää. Välillä tulee varmaankin tekstejä myös muista eläinasioista ja ehkä jokunen lolcat.

Tästä se siis lähtee. Katsotaan, mihin päädytään.