Syrjintää, syrjintää

Tämän aamuinen Helsingin sanomat kirjoitti tyttöjen syrjinnästä liikuntapaikkojen hallivuorojaossa. Artikkeli sivusi myös toista asiaa, joka sai allekirjoittaneessa aikaan sen verran voimakkaan ahaa-elämyksen, että meinasin saada kahvit väärään kurkkuun. Jutun yhdessä sivulauseessa mainittiin, että kaupunki ei tue monia tyttöjen suosimia harrastuksia lainkaan. Esimerkkeinä mainittiin tanssi ja ratsastus. Ja oikeassapa olivat! Ratsastaminen on täysin omakustanteinen harrastus, vieläpä mahdottoman kallis sellainen.

Ratsastaminen kasvatti suosiotaan erityisesti tuolloin 2000-luvun alun nousukaudella. Nyt täytyy myöntää, että puhun vain henkilökohtaisesta kokemuksesta, mutta rohkenen silti väittää seuraavaa: ratsastus ei kasvattanut suosiotaan siksi, että ihmiset tarvitsivat taas uuden kohteen törsätä. Ratsastaminen kasvatti suosiotaan siksi, että hevoshullujen vanhemmilla oli viimeinkin varaa tehdä lapsiensa unelmaharrastuksesta totta.

Ratsastamisen ja hevosten kanssa touhuamisen hyödyt on moneen kertaan todistettu. Ratsastaminen kehittää tasapainoa, kohottaa kuntoa ja pitää yllä hyvää ryhtiä. Vielä tärkeämpi asia mielestäni on kuitenkin hevosten merkitys sosiaalisina opettajina. Hevoset ovat isoja, lämpimiä eläimiä, jotka normaalissa olotilassaan huokuvat rauhallisuutta. Ne ovat myös hyvin sosiaalisia ja (oikein pidettyinä ja kasvatettuina) suhtautuvat kaikkiin ihmisiin ensisijaisesti ystävällisesti. Tässä asiassa ihmisten sietäisi ottaa oppia hevosilta. Hevosten kyky aistia tunteita on aivan uskomaton. Hevoset tuskin ymmärtävät ihmisten tunteiden syytä, mutta yleensä riittää jo se, että joku huomaa esimerkiksi surun tai jännityksen. Aito osaa ottaminen on nykymaailmassa todella aliarvostettua.

Ratsastaminen on yhteistyötä ihmisen ja hevosen välillä, jossa ihminen pyytää ja hevonen tekee. Lähes jokaisessa työpaikkailmoituksessa toitotetaan hyviä yhteistyötaitoja. No, tässä olisi aito mahdollisuus oppia niitä! Ja vieläpä keskimääräistä parempi, sillä jos hevosen kanssa yhteistyö ei suju, ongelma on 99 prosenttisesti satulan yläpuolella. Lonkalta heittäisin, että ihmisten kanssa omanapaprosentti on jossain 60 kieppeillä tilanteesta riippuen.

Ylläolevat pointit riittäisivät mielestäni jo sellaisenaan ratsastuksen rahallisen tukemisen aloittamiseen. Tärkein asia on kuitenkin vielä listaamatta: se, että ratsastaminen on erityisen tärkeää aivan tavallisille tytöille, erityisesti ujoille ja hiljaisille sellaisille. Hevoset ovat helppoja lähestyä ja erityisen tärkeitä sellaisille ujoille ja yksinäisille, jollainen itse olin lapsena. Hevostelu on monille esimurrosikäisille helpoin tapa ottaa etäisyyttä vanhempiin ja löytää samanmielisiä kavereita. Miksei olisi, sillä hevosethan ovat se pääasia. Tuskin kukaan menee tallille ihmiskavereita saamaan. Hevosia sinne mennään katsomaan ja hoitamaan. Talliyhteisön ihmiset tulevat ikään kuin bonuksena ja parhaimmillaan koulukiusattu, sulkeutunut teini huomaakin äkkiä saaneensa joukon kavereita itseään puolustamaan. Jos ihmiset eivät vieläkään nappaa, niin itselleen voi saada ainakin hoitohevosen, jolle voi kaikessa rauhassa avautua kaikesta mahdollisesta teinielämään kuuluvasta angstista.

Mutta ei. Helsingin kaupunki haluaa panostaa vain tulevaan lätkän mm-kultaan ja tukee sen vuoksi vain parhaita nuoria jääkiekkoilijoita. Ja sitten ihmetellään, miksi nuoriso voi niin huonosti. Liian usein harrastuksista tehdään liian menestyspainotteisia ja tekemisen riemu katoaa siinä sivussa täysin. Ehkä juuri tästä syystä ratsastaminen ei ole kovin hip kaupunginvaltuustossa. Unohtakaa jo se mm-kulta ja antakaa tavallisten ihmisten harrastaa tavallisesti! Kaupungin kustantamat maneesit kaikille ratsastuskouluille! Pehmeät arvot kunniaan! Samettiturvan pehmeät!